Nuotion loimun losteessa.

Oli taivas 

melkein kirkas ja tyyni. 

Vain kaksi pilvenhattaraa 

oli kuun loisteesta haltioituneena 

tuulen matkasta jäänyt.

Lumisten huippujen 

taivasta kohti 

kurkotellessa,

 muutaman tuvan valo

 kaukaisuudessa kajasti.

Satamasta poukaman 

laivan pois lipuessa,

oli meri 

kauempana laaksossa

 kapeammaksi joen uomaksi 

kaventunut.

Ja rannalla tuon joen, 

kivisellä kalliolla 

 tuntumassa veden 

loimusi nuotio 

 iloisesti räiskyen. 

Loisteessa sen

nuori poika

 huiluaan soitteli. 

Mukanaan hällä 

vain 

reppunsa ja huopansa.

Tulikärpästen kisaillessa, 

jokunen silmäpari 

piiloistansa kurkisteli 

ja pöllön kanssa

 pojan soittoa hämmästeli.

Vaan

eivät olleet 

ne ainoat

 huilun sävelistä 

haltioituneet.

Virran loiskeen toisel puolel, 

veden ja huilun yhteistä

 konserttia kuunnellen. 

Nojasi keiju 

sinisiipinensä 

kivenlohkaretta vasten

sulosointuja ihaillen.

Jatkui soitto

pitkälle yöhön. 

Nuotion räiskeen laantuessa 

vaipui tienoo pikkuhiljaa 

unen syvään syleilyyn.

(Tarina ja akryyliväri maalaus "Nuotion loimun loisteessa" 2015, 60x80cm. By Laura Heinonen )

Meren tarina.

Oli purppura taivas rauhaisa 

ja meri tyyni.

Vaan yhtäkkiä vyöryi pimeys taivaan rannan takaa.

Saaden aallot nousemaan

ja meren kuohumaan.

Vaan mikä kumma kaiken aikaan sai?

Meren henki se vain päätti leikkiin ryhtyä

ja tienoon rauhan rikkoa.

Pöllönen.

Oksalla yksinäisen puun.

Kuunsirpin kelmeässä kajossa istuskeli Pöllönen.

Tunsi selässänsä tuijotuksen.

Käänsi päätään katsoakseen, ken kumma siellä mua seurailee.

.

Pieni tarina. Osa 2.

 Sinä eräänä yönä, kun pöllönen kotipuunsa lempioksalla istuskeli. Seuraten rauhaisan  laakson tapahtumia. Laskeskellen rinteen lampaita ja taivaan tähtösiä.

Ja juuri kun pöllönen rakkauttaan oli kuulle huhuilemassa. Näki se jotain perin kummallista. Ei ollut silmiää se usko. Taivaalla muka jotain suurta ja vaaleanpunaista lentää liihotteli.

Vaan totta se oli, kun uudestaan taivaalle vielä kerran kurkkasi. Suuri vaaleanpunainen norsu siellä kuun ohitse juuri kaarteli. Mistä lie karannut moinen ja kuinka lintujen valtakuntaan noussut se oli.

Vaan onnelisena ilman huolen häivää Fantti taivaan kannella liiteli. Väri oli punainen, vaalea sellainen. Muodot pyöreät ja pehmeät. Korvat oli suuret sen ja hymy leveä iloinen. Ei karannut se mistään ollut, vaan oli vapauden lapsen unessa saanut ja siunattu lahjalla lentämisen.

Kaikenlaista siis nähdä ja kokea voi, kun silmät illan tullen rohkeasti ummistaa ja unen valtakuntaan matkustaa. Siellä rajana vain mielikuvitus on ja voi nähdä vaikka norsun onnellisen lentävän.

- Loppu -

Tämän taulun olen maalannut noin nelisen vuotta sitten lastenhuoneen seinälle. Maalauksen idea on lähtöisin eräästä lastenruokamainoksesta, mutta tarina on oma.

Pieni tarina. Osa1.

Eräässä kaukauisessa laaksossa, jossa pieni joki mutkitellen solisi.

Ja jonka rinteillä lampaat kesäisin laidunsiva ja iltaisin muutamasta tuvasta kajasti kaukainen valo.

Kasvoi yhdellä pienemmän mäen nyppylällä ikivanha puu. Sen juuret mutkittelivat ja oksat kanssa. Oli kaarna paksu ja paljon kaikenlaista nähnyt. Pienet tulikärpäset, vai liekkö keijut, sen ympärillä pimeän tullen kisailivat, ken kirkkaimmin loistaisi.

Tuon puun oli eräs pöllönen kotipuukseen valinnut ja sen oksien lomasta öisin kuutamolle huhuili ja laakson tapahtumia tarkkaili.

Vaan eräänä yönä, ei pöllö ollut silmiään uskoa, kun yöllistä taivasta tähyli. Mikä kumma tuolla kuun kelmeässä valossa lenteli.

Sen kulla saatte suraavassa osassa...